Olin 5-vuotias, kun katsoin paapan kanssa vuoden 1986 Taikahuilun taltioinnin videolta, ja rakastuin ensisilmäyksellä sekä Taikahuiluun että Olavinlinnaan. Taminona oli Jorma Silvasti, Paminana Satu Vihavainen, Kaitsijapappina Jorma Hynninen, Sarastrona Jaakko Ryhänen. Papageno oli niin hassu! Ja Yön kuningatar, se kolahti kerralla.
Tietysti helpotti, kun ooppera oli suomenkielinen, mutta opin/opettelin aarioita ulkoa. Rakastin eniten Yön kuningattaren aariaa. Lauloin sitä täysin rinnoin kaikille, jotka halusivat kuulla. Lauloin kyllä niillekin, jotka eivät halunneet kuulla. Haaveammatiksenikin ilmoitin kaikille kysyjille hyvin realistisilta tuntuvat vaihtoehdot: oopperalaulaja (Taikahuilun innoittamana), balettitanssija tai arkeologi.
Vuosien varrella katsoin oopperan videolta yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikki sukulaiset edelleen naureskelevat maaniselle TV:n tuijotukselle Taikahuilun aikana. Mumma teki usein ruokaa samaan aikaan keittiössä ja käskin pikkuvanhasti mumman tehdä ruokaa hiljempaa, jotta kuulen kunnolla.
En kuitenkaan päässyt paikan päälle katsomaan aitoa ja alkuperäistä Taikahuilua puvustuksineen ja lavasteineen kuin vasta tänä kesänä. Oli myös upea nähdä Jaakko Ryhänen Sarastrona. Olin katsomassa sitä mieheni kanssa, joka oli ensimmäistä kertaa oopperassa. Hän piti näkemästään. Sanatkin muistin häkellyttävän hyvin. Nyt sentään tajusin laulaa mukana vain mielessäni, en ääneen. Lapsuuden haave kävi siis toteen.
Samaan aikaan kun me olimme Savonlinnassa, joutui paappani vaikean sairauden uuvuttamana sairaalaan. Elinaikaa mitattiin enää päivissä tai viikoissa. Erityisen tärkeäksi Taikahuilun ja Savonlinnan matkan teki se, että sain vielä kertoa paapalle itselleen missä olimmekaan mieheni kanssa olleet. Se oli kuitenkin meidän kahden yhteinen "juttu".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti