Istuimme elokuun alussa töissä aamukahvilla, ja ihailimme Itä-Savon etusivua, jossa kuvassa oli perin macho ilmestys, Los Angelesin oopperan baritonilaulaja. Hänestä huokui jo kuvassa testosteroni, ja tuumimme naisten kanssa yhdessä, että olisipa ihana nähdä mies ihan luonnossa. Vein kahvikuppiani pois, kun ooperan lehdistöpäällikkö Aarno Cronvall pysäytti minut ja kysyi. Haluaisitko mennä illalla Los Angelesin oopperan esitykseen ja kertoi, että saisin vielä väliaikatarjoiluunkiin liput. Kiitin todella sydämellisesti, ja niin illalla menimme ooperaan.
Väliajalla siemailimme lasilliset viiniä. Sitten tiedustelin naistenhuonetta, johon sain vastauksen; tuolta alas portaat, ja oikealle jne. Tuumasin, että olkoot, en viitsi lähteä. Tällöin järjestysmies kuiskasi korvaani, tuon samettiverhon takana on ovi, ja oven takana käytävällä on naistenhuone. Pujahdin verhon taakse, ja siellä todella odotti YLLÄTYS, olin esiintyjien käytävällä! Ääntänsä oli avaamassa käytävällä tuo testosteronia huokuva solisti, ja oikealla oli todella naistenhuone. Nyökkäsimme toisillemme, ja kun olin naistenhuoneessa lauloi mies seuraavaa aariaa oven takana. Puuteroituani nenäni, tulin käytävälle ja jälleen nyökkäsimme hymyillen toisillemme.
Mikä unohtumaton tilanne, harva nainen saa moisen privaattiesityksen. Tämä on yksi uskomattomista ja omaperäisimmistä oopperakokemuksista mitä minulla on koskaan ollut Olavinlinnassa!
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Tarinoita on niin monta kuin oopperoita (Marja Holopainen)
Tarinoita on niin monta kuin on oopperoita. Ensimmäisen kerran olimme mieheni kanssa oopperaa katsomassa v.1967 tai -68. Savonlinnassa oli vähän kesätapahtumia, joten "eksyimme" oopperaan.
Minä olin innokkaampi kävijä,mies kävi harvakseltaan. Poikamme Markus oli ensimmäisen kerran oopperassa 7-vuotiaana katsomassa Taikahuilua,samoin äitini. Istuimme jossain kivisillä portailla, sillä olin ostanut mahdollisimman halvat liput. Markus oli 9, kun olimme katsomassa Ratsumiestä. Sade valui niskaamme sadekatoksen raoista, mutta sitkeästi nuori miehemme kesti tämän koettelemuksen. Seuraavana syksynä hän keskusteli kylässä asiantuntevasti oopperasta opettajansa kanssa.
Aluksi pidin eniten kuorokohtauksista, sitten bassoista ja nyt kaikesta. Vuosien kohokohta oli kesällä 1995. Olin saanut talvella aivoinfarktin ja tasapainoni ja kuuloni oli jonkin verran huonontunut. Kun oopperan alkusoitto kajahti, minä itkin ilosta, että sain olla vielä mukana. En edes muista, mitä oopperaa olimme katsomassa.
Nykyään itku tulee joka kerran. Eli jos tarvitsette itkijänaista esitykseen, niin täältä pesee.Vuosien mittaan olen tuonut useita ystäviä oopperajuhlille.Olenpa saanut monta heistä oopperaklubin jäseniksi. Mieskin käy nyt joka kesä oopperassa. Hän käy tunnelman takia ja pojalle (nyt 45v) vaimoineen oopperailta on kesän kohokohta. Ei tarvitse miettiä, mitä ostaa lahjaksi. Valitettavasti en ole vielä saanut heidän poikiaan innostumaan. Maybe some day.
Minä olin innokkaampi kävijä,mies kävi harvakseltaan. Poikamme Markus oli ensimmäisen kerran oopperassa 7-vuotiaana katsomassa Taikahuilua,samoin äitini. Istuimme jossain kivisillä portailla, sillä olin ostanut mahdollisimman halvat liput. Markus oli 9, kun olimme katsomassa Ratsumiestä. Sade valui niskaamme sadekatoksen raoista, mutta sitkeästi nuori miehemme kesti tämän koettelemuksen. Seuraavana syksynä hän keskusteli kylässä asiantuntevasti oopperasta opettajansa kanssa.
Aluksi pidin eniten kuorokohtauksista, sitten bassoista ja nyt kaikesta. Vuosien kohokohta oli kesällä 1995. Olin saanut talvella aivoinfarktin ja tasapainoni ja kuuloni oli jonkin verran huonontunut. Kun oopperan alkusoitto kajahti, minä itkin ilosta, että sain olla vielä mukana. En edes muista, mitä oopperaa olimme katsomassa.
Nykyään itku tulee joka kerran. Eli jos tarvitsette itkijänaista esitykseen, niin täältä pesee.Vuosien mittaan olen tuonut useita ystäviä oopperajuhlille.Olenpa saanut monta heistä oopperaklubin jäseniksi. Mieskin käy nyt joka kesä oopperassa. Hän käy tunnelman takia ja pojalle (nyt 45v) vaimoineen oopperailta on kesän kohokohta. Ei tarvitse miettiä, mitä ostaa lahjaksi. Valitettavasti en ole vielä saanut heidän poikiaan innostumaan. Maybe some day.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Oopperan lumous (Leena Hirviniemi)
On kolea ja sateinen heinäkuun ilta vuonna 1969. Tunnen itseni jännittyneeksi. Olenhan vihdoinkin saanut mieheni ylipuhutuksi lähtemään kanssani Savonlinnaan katsomaan Richard Sraussin Salomea. Korvissani soivat hänen sanansa: “Se on sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun lähden oopperaan,joka on typerin tuntemistani taidemuodoista.” Kolea sää ei nosta hänen tunnelmaansa valuessamme hitaasti toisten oopperavieraiden joukossa linnanpihalle. Pujottaudumme paikoillemme, jolloin mieheni toteaa happamasti: “Tämä on sitten sitä kuvaamaasi nautintoa.”
Kapellimestari astelee orkesterimonttuun ja kohottaa tahtipuikkonsa.
Alkusoitto. Ooppera on edennyt ainakin puoli tuntia enkä ole uskaltanut vilkaistakaan mieheeni. Äkkiä hän tarttuu käteeni .Käännyn katsomaan häntä. Kun näen hänen haltioituneen katseensa , tiedän tapahtuneen ihmeen, josta olen vain salaa haaveillut. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta, jolloin saamme kokea yhdessä oopperan lumouksen.
Miksi juuri tämä muisto? Olenhan kokenut lukemattomia suurenmoisia ja koskettavia esityksiä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Mutta juuri tuosta illasta alkoivat neljäkymmentäkaksi vuotta jatkuneet yhdessä koetut hienot oopperaelämykset.
Tämä kesä tulee olemaan hyvin erilainen. Mieheni kuoli viime vuoden lokakuussa. Raskasta, mutta hiukan Goethea muunnellen; Miksi itkisin sitä, että yhteisten oopperamuistojen aika on ohitse, vaan mieluummin iloitsisin siitä, että niitä on ollut näin paljon.
Kapellimestari astelee orkesterimonttuun ja kohottaa tahtipuikkonsa.
Alkusoitto. Ooppera on edennyt ainakin puoli tuntia enkä ole uskaltanut vilkaistakaan mieheeni. Äkkiä hän tarttuu käteeni .Käännyn katsomaan häntä. Kun näen hänen haltioituneen katseensa , tiedän tapahtuneen ihmeen, josta olen vain salaa haaveillut. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta, jolloin saamme kokea yhdessä oopperan lumouksen.
Miksi juuri tämä muisto? Olenhan kokenut lukemattomia suurenmoisia ja koskettavia esityksiä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Mutta juuri tuosta illasta alkoivat neljäkymmentäkaksi vuotta jatkuneet yhdessä koetut hienot oopperaelämykset.
Tämä kesä tulee olemaan hyvin erilainen. Mieheni kuoli viime vuoden lokakuussa. Raskasta, mutta hiukan Goethea muunnellen; Miksi itkisin sitä, että yhteisten oopperamuistojen aika on ohitse, vaan mieluummin iloitsisin siitä, että niitä on ollut näin paljon.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
"Clever girl" (Liisa Marsio)
Olin ensimmäistä kertaa oopperajuhlilla vuonna 1967. Siellä esitettiin Fideliota paljaan taivaan alla ja istuimme kovilla penkeillä. Oli niin kylmä,mutta onneksi olin ottanut mukaani makuupussin,jossa onnellisena istuin. Mieheni häpesi vieressäni, mutta amerikkalaiset palelijat sanoivat vieressä: "Clever girl." Laulajista muistan vain upean Kim Borgin.
Tapahtui 70-luvulla (Arto Lötjönen)
Elettiin 70 lukua ja kaveriporukassa suunnattiin kohti Riihisaarta, jossa tuolloin toimi suosittu anniskelupaikka Oopperakellari, nykyisen maakuntamuseon tiloissa. Siellä sitä olutta naukkailtiin muovimukista ja laulettiin yhteislauluja puupenkeillä istuen pitkien pöytien ääressä. Kun helpotuksen aika tuli, niin eikun ovesta ulos ja kirmaisu rakennuksen taakse, jossa ulko Wc- sijaitsi ja voin sanoa, että mukana oli myös haju.
Erään, tuollaisen hilpeän kulttuurielämyksen jälkeen päätettiin kavereitten kanssa tehdä pieni jekku oopperasta tulevalle porukalle, joita pidimme jotenkin hienompina ja tosikkomaisempina, kuin mitä me olimme. Siispä kyselemään porukoilta pöydässä, mikä ooppera esitys tänään on? Taikahuilu, tiesi joku kertoa.Kiitimme tiedosta ja siinä muutama laulu vielä luikautettiin oopperan innoittamana ja eikun kohti tallisaarta odottamaan oopperan loppumista.
Odottelu meni rattoisasti ja kun porukkaa alkoi purkautua linnasta soluttauduimme muina miehinä tallisaaren sillalla porukan sekaan ja kuuntelimme, kuinka hienosti he analysoivat illan esitystä. Siinä pitkin linnan katua kävellessämme mekin aloitimme keskustelun ja toistimme kuulemiamme analysointeja illan esityksestä. Kaikki taisi upota kanssakulkijoihimme täydestä,sillä kukaan ei reagoinut kommentteihimme mitenkään, paitsi siinä vaiheessa, kun sanoin kavereilleni (tahallaan) "minusta tässä TAIKAVIULUSSA toimi tuo linnan akustiikka hyvin". Silloin eräs herrasmies huomautti, että anteeksi se oli taikahuilu, johon sanoi, että no ilmankos se soikin jousisoittimeksi oudosti.Poistuimme porukasta ja meillä oli hauskaa vielä monta kertaa, kun muistelimme tapahtunutta.
Nyt vuosia ja monia oopperoita nähtyäni, muistan tuon tapauksen aina kävellessäni esityksen jälkeen Olavinlinnasta pois ja kuuntelen korva tarkkana,ettei mitkään pitkätukat pääse vedättämään!
Erään, tuollaisen hilpeän kulttuurielämyksen jälkeen päätettiin kavereitten kanssa tehdä pieni jekku oopperasta tulevalle porukalle, joita pidimme jotenkin hienompina ja tosikkomaisempina, kuin mitä me olimme. Siispä kyselemään porukoilta pöydässä, mikä ooppera esitys tänään on? Taikahuilu, tiesi joku kertoa.Kiitimme tiedosta ja siinä muutama laulu vielä luikautettiin oopperan innoittamana ja eikun kohti tallisaarta odottamaan oopperan loppumista.
Odottelu meni rattoisasti ja kun porukkaa alkoi purkautua linnasta soluttauduimme muina miehinä tallisaaren sillalla porukan sekaan ja kuuntelimme, kuinka hienosti he analysoivat illan esitystä. Siinä pitkin linnan katua kävellessämme mekin aloitimme keskustelun ja toistimme kuulemiamme analysointeja illan esityksestä. Kaikki taisi upota kanssakulkijoihimme täydestä,sillä kukaan ei reagoinut kommentteihimme mitenkään, paitsi siinä vaiheessa, kun sanoin kavereilleni (tahallaan) "minusta tässä TAIKAVIULUSSA toimi tuo linnan akustiikka hyvin". Silloin eräs herrasmies huomautti, että anteeksi se oli taikahuilu, johon sanoi, että no ilmankos se soikin jousisoittimeksi oudosti.Poistuimme porukasta ja meillä oli hauskaa vielä monta kertaa, kun muistelimme tapahtunutta.
Nyt vuosia ja monia oopperoita nähtyäni, muistan tuon tapauksen aina kävellessäni esityksen jälkeen Olavinlinnasta pois ja kuuntelen korva tarkkana,ettei mitkään pitkätukat pääse vedättämään!
perjantai 15. kesäkuuta 2012
KIITOS! (Pirjo Hassinen)
Kävin ensimmäisen kerran elämässäni 2009 oopperajuhlilla. Kävin katsomassa Aidan. Ilma oli mitä ihanin, aurinko lämmitti mukavasti,mutta olimme varustautuneet fleecehuovilla, koska meitä oli niin neuvottu. Emme tarvinneet.
Esitys alkoi, se oli jotain aivan USKOMATONTA. En ole koskaan nähnyt mitään niin mahtavaa. Pääosan esittäjän ääntä ei voi verrata kehenkään, niin upeaa se oli. Joukkokohtaukset sanoinkuvaamattomia ja koko juttu jotain, sellaista mitä en kuvitellut koskaan näkeväni. Seuraavana vuonna katsoimme Figaron häät, hyvä sekin oli, näitä kahta vaan ei voi verrata keskenään.Tänä vuonna tulemme katsomaan Taikahuilua. Odotan mahtavaa esitystä. Kuvittelin aina oopperaa, että se on sellaista,mihin meikäläisellä ei ole varaa, mutta olen huomannut nyt että kyllä satsaus on kannattanut. KIITOS!
Esitys alkoi, se oli jotain aivan USKOMATONTA. En ole koskaan nähnyt mitään niin mahtavaa. Pääosan esittäjän ääntä ei voi verrata kehenkään, niin upeaa se oli. Joukkokohtaukset sanoinkuvaamattomia ja koko juttu jotain, sellaista mitä en kuvitellut koskaan näkeväni. Seuraavana vuonna katsoimme Figaron häät, hyvä sekin oli, näitä kahta vaan ei voi verrata keskenään.Tänä vuonna tulemme katsomaan Taikahuilua. Odotan mahtavaa esitystä. Kuvittelin aina oopperaa, että se on sellaista,mihin meikäläisellä ei ole varaa, mutta olen huomannut nyt että kyllä satsaus on kannattanut. KIITOS!
torstai 14. kesäkuuta 2012
Taikahuilu (Kirsi Naukkarinen)
Intohimoni klassiseen musiikkiin alkoi jo pikku tyttönä. Vetelin vanhempieni päiväpeittoa dramaatisesti Yön Kuningatarena. Radiosta soi Taikahuilu kyläkuppparakennuksen ullakolle tehdyssä asunnossamme 70-luvun alussa. Eläydyin rooliin aina niin hyvin että aloin oikein pelätä ja leikki piti lopettaa.
Ensimmäinen näkemäni ooppera sattuikin sitten olemaan Taikahuilu jonne minut vei oopperakuorolainen äitipuoleni ollessani 8-vuotias. Olimme saaneet hajapikat ja minua tietysti jännitti kun piti jäädä istumaan yksin. Vieressä istui vanhempi rouva ja kuiskasin äitipuolelleni että josko täti vaihtaisi paikka. Rouva sattui tämän kuulemaan ja kertoi että on nähnyt Taikahuilun 12 kertaa ja että hänelle on samassa missä istuu, hän on tullut kuuntelemaan. Näin me päästiin vierekkäin istumaan ja sain ekan oopperan elämyksen ilman jännitystä.
Teininä sitten sain unelmakesätyöpaikan oopperaravintolasta, oopperan väliaika kahvinmyyjänä. 5 kesää kannoin ylpeänä henkilökuntakorttia kaulassa ja koin kuuluvani johonkin tärkeään ja ylempään kastiin. Ensimmäinen romanssikin taisi silloin puhjeta ja varmaan hiipui siksi koska pojalla oli aina kiire pois töistä minä taas työt tehtyäni jäin kuuntelemaan oopperat loppuun ja aistimaan taianomaisen fiiliksen.
Vielä nykyäänkin kun pääskyset laulavat niin muistan sen tunnelman kuinka ooppera ja pääskyset sulassa sovussa soivat linnan muureilla. Yhtenä noista kesistä sattui myös tapaus mikä ei unohdu keltään sen kokeneelta: juuri ennen oopperan alkua linna tyhjennettiin pommiuhan takia. Ooppera kyllä esitettiin, pari tuntia myähässä kylläkin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli käsinkosketeltava.
Joskus parikymmpisenä Mozart vei sydämmeni sitten kokonaan. Oscar-voittaja elokuva Amadeus sai tämän aikaan. Kolusin Itävallassa Salzburgissa hänen synnyin- ja asuinsijat, istuin konserteissa niin että syksyisin oli Visa-laskua koulun alettua vaikea hoitaa, mutta kyllä kannatti.
Tyttärelleni sattui sitten opettajaksi eka-luokasta asti rouva joka oli syvästi tutkinut Mozartin musiikin vaikutusta oppimiseen. Näin tyttärenikin siis myös on saanut ihanan "pöpön" ja istuu onnellisena erillaisissa esityksissä kanssamme. Ja sitten on vielä sattunut niin ihanasti että hänen luokalta pari poikaa laulaa oopperakuorossa ja olen monasti kuullut heidän arvioineen eri esityksiä erittäin "ammatitaitoisesti". 40-vuotis lahjaksi mieheni vei minut aina unelmoimaani La Scala-oopperaan Milanoon. Kokemus oli hieno mutta pakko tunnustaa että poistuttuamme oopperasta Milanon iltaan niin yhteen ääneen vaan totesimme mieheni kanssa että eipä ole Olavinlinnan ja "meidän" oopperan voittanutta.
Heinäkuussa 2012 nautimme Aidasta isolla sukuporukalla. Hetken jo pelkäsimme että tänä kesä emme pääse kuin kerran oopperaan mutta saimmekin sitten asiat järjestettyä niin pystyimme antamaan tyttärelle hyvästä todituksesta "kotistipendinä" liput oopperaan ja luonnollisesti TAIKAHULUUN, vuorossaan minun 10. ja tyttären 3. Taikahuilu
Ensimmäinen näkemäni ooppera sattuikin sitten olemaan Taikahuilu jonne minut vei oopperakuorolainen äitipuoleni ollessani 8-vuotias. Olimme saaneet hajapikat ja minua tietysti jännitti kun piti jäädä istumaan yksin. Vieressä istui vanhempi rouva ja kuiskasin äitipuolelleni että josko täti vaihtaisi paikka. Rouva sattui tämän kuulemaan ja kertoi että on nähnyt Taikahuilun 12 kertaa ja että hänelle on samassa missä istuu, hän on tullut kuuntelemaan. Näin me päästiin vierekkäin istumaan ja sain ekan oopperan elämyksen ilman jännitystä.
Teininä sitten sain unelmakesätyöpaikan oopperaravintolasta, oopperan väliaika kahvinmyyjänä. 5 kesää kannoin ylpeänä henkilökuntakorttia kaulassa ja koin kuuluvani johonkin tärkeään ja ylempään kastiin. Ensimmäinen romanssikin taisi silloin puhjeta ja varmaan hiipui siksi koska pojalla oli aina kiire pois töistä minä taas työt tehtyäni jäin kuuntelemaan oopperat loppuun ja aistimaan taianomaisen fiiliksen.
Vielä nykyäänkin kun pääskyset laulavat niin muistan sen tunnelman kuinka ooppera ja pääskyset sulassa sovussa soivat linnan muureilla. Yhtenä noista kesistä sattui myös tapaus mikä ei unohdu keltään sen kokeneelta: juuri ennen oopperan alkua linna tyhjennettiin pommiuhan takia. Ooppera kyllä esitettiin, pari tuntia myähässä kylläkin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli käsinkosketeltava.
Joskus parikymmpisenä Mozart vei sydämmeni sitten kokonaan. Oscar-voittaja elokuva Amadeus sai tämän aikaan. Kolusin Itävallassa Salzburgissa hänen synnyin- ja asuinsijat, istuin konserteissa niin että syksyisin oli Visa-laskua koulun alettua vaikea hoitaa, mutta kyllä kannatti.
Tyttärelleni sattui sitten opettajaksi eka-luokasta asti rouva joka oli syvästi tutkinut Mozartin musiikin vaikutusta oppimiseen. Näin tyttärenikin siis myös on saanut ihanan "pöpön" ja istuu onnellisena erillaisissa esityksissä kanssamme. Ja sitten on vielä sattunut niin ihanasti että hänen luokalta pari poikaa laulaa oopperakuorossa ja olen monasti kuullut heidän arvioineen eri esityksiä erittäin "ammatitaitoisesti". 40-vuotis lahjaksi mieheni vei minut aina unelmoimaani La Scala-oopperaan Milanoon. Kokemus oli hieno mutta pakko tunnustaa että poistuttuamme oopperasta Milanon iltaan niin yhteen ääneen vaan totesimme mieheni kanssa että eipä ole Olavinlinnan ja "meidän" oopperan voittanutta.
Heinäkuussa 2012 nautimme Aidasta isolla sukuporukalla. Hetken jo pelkäsimme että tänä kesä emme pääse kuin kerran oopperaan mutta saimmekin sitten asiat järjestettyä niin pystyimme antamaan tyttärelle hyvästä todituksesta "kotistipendinä" liput oopperaan ja luonnollisesti TAIKAHULUUN, vuorossaan minun 10. ja tyttären 3. Taikahuilu
Lähdenpä taas (Arja Malkamäki)
Katselin nuorena, klassiseen musiikkiin heräävänä naisena naistenlehtien sivuilta, kun julkkikset poseerasivat siellä ja täällä oopperajuhlille tullessaan, poistuessaan ja nautiskellessaan. Jotenkin se oli vaan vastakarvaan silittämistä. "Mitä te ymmärrätte oopperasta, kunhan vaan saatte liput ilmaiseksi ja pääsette lehtien palstoille. Ei ainakaan tonne. Ei oo mun juttuni", ajattelin minäkin. Oopperan tykkäämiseni kuitenkin lisääntyi siinä määrin, että päätin minäkin lähteä monta vuosikymmentä sitten ekan kerran "jos nyt sitten edes kerran minäkin".
Kävelin puista kävelysiltaa pitkin, tuli Salmisen Matti vastaan, katsoi silmiin ja hymyillen sanoi HEI. Tunsin sydämeni sykkivän kiivaammin, kun havaitsin yhtäkkiä olevani samaa suurta oopperaperhettä "mitäs me oopperan ystävät", eikä niitä tyrkkyjä näkynyt missään. Sama kutina on jatkunut sieltä 70-luvulta asti ja jatkuu aina vaan, eikä siihen auta salvat ei linimentit, ainoastaan "lähdenpä taas".
Kävelin puista kävelysiltaa pitkin, tuli Salmisen Matti vastaan, katsoi silmiin ja hymyillen sanoi HEI. Tunsin sydämeni sykkivän kiivaammin, kun havaitsin yhtäkkiä olevani samaa suurta oopperaperhettä "mitäs me oopperan ystävät", eikä niitä tyrkkyjä näkynyt missään. Sama kutina on jatkunut sieltä 70-luvulta asti ja jatkuu aina vaan, eikä siihen auta salvat ei linimentit, ainoastaan "lähdenpä taas".
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Vuosisata yhteistyötä (Kari Vainio)
”Muuten niin rauhallisilla kaduilla on liike wilkas; ihmisiä paraasta päästä waaleawerisiä pohjalaisia, mutta joukossa useita tummatukkaisia ja naisia, jotka pian heidän äänekkäästä puhelustaan ja omituisesti loksahtelewasta kielestään tuntee keisarikunnan wäeksi; mutta siellä täällä soinnahtaa englantilainen pehmeä sana korwaan, puhumattakaan saksan kielestä, jota myymälöissä kuulee yhtä paljon kuin suomea, ruotsia tahi wenäjää”.
Näin kirjoitti oopperajuhlien vilskeistä Savonlinnan katukuvassa Uuden Suomettaren pakinoitsija vuonna 1912. Samanlainen kuhina oli myöhemmin päivällä Kyrönsalmessa vieraiden siirtyessä Olavinlinnaan juhlapaikalle. Täältä alkoi juhlien ja yhtiön välinen vuosisatainen yhteistyö.
W. Gutzeit & Co oli edellisenä vuonna perustanut Savonlinnan Laitaatsiltaan tukikohdan, josta johdettiin yhtiön puunhankintaa Saimaan alueella ja Venäjän Karjalassa. Laitaatsilta oli erityisesti Saimaan tukinuittojen tervahöyryarmadan kotisatama. Talvella telakalla veistettiin puhdetöinä puuveneitä, ja jos vain keskikesän kiireisiltä uitoilta ehtivät, Kutsetin miehet soutivat viraapelina muiden mukana juhlavieraita vuolaan virran yli Olavinlinnaan.
Jo ensimmäisestä kesästä lähtien osallistuttiin innolla myös juhlien järjestelytalkoisiin - johtajia myöten - kuten venäläinen musiikinarvostelija Vladimir Cederbaum lehdessään kirjoitti: ”Monet henkilöt, joilla on huomattava yhteiskunnallinen asema, kuten esim. tullinhoitaja, lyseon uusien kielten opettaja, pursiseuran kommodori ja konepajan johtaja (!), eivät katsoneet arvolleen sopimattomaksi ripustaa uutterasti lippuja ja köynnöksiä, pystyttää pylväitä jne”.
Muutaman vuosikymmenen ajan Laitaatsillan historialliset varastorakennukset olivat myös oopperoiden kulissien ja muun rekvisiitan turvallinen talvehtimispaikka. Sinne seilasivat juhlien päätyttyä niin Dalandin kuin hollantilaisenkin purret, ”Taikahuilun” puut , ”Aidan” sotisovat ja ”Macbethin” kruunuesirippu.
Neljännesvuosisadan mittaiseksi venyneen yritysyhteistyön ensimmäinen sopimus solmittiin 1980-luvun puolivälissä. Idea syttyi tyypillisen Savonlinnan-päivän päätteeksi Oopperajuhlien valtuuston puheenjohtajan Eero Rantalan ja Enson vuorineuvoksen Pentti Salmen kesken; päiväristeily Saimaalla, illalla oopperaelämys Olavinlinnassa jälkimietteet ja kättä päälle auringon laskiessa Kasinon terassilla.
Alussa oli kuoro. Enson ”oma” kuoro. Yhteistyösopimuksen ydin oli panostaminen oopperajuhlakuoron valmentamiseen. Jälleen kerran keskeiseen rooliin tuli Laitaatsilta, sillä telakalla varusteltiin vanha Saimaan linjahinaaja ”ms Sölve” kuoron vapaa-ajanviettoa ja juhlien lehdistöristeilyjä varten. Vaikka tukea ei sopimuksia uudistettaessa enää suunnattukaan kuorolle, suhtaudumme edelleen sen hienoihin esityksiin hieman ”omistavasti”.
Sponsoroinnin tavoitteena on aina molempien osapuolten siitä saama hyöty. Neljännesvuosisadan kestänyt yhteistyö on kuitenkin sangen harvinaista. Enson - sittemmin Stora Enson - ja Oopperajuhlien kumppanuuden perustana olivat niiden yhteiset arvot: tekemisen laadukkuus, jatkuva kehittäminen, kansainvälistyminen ja kannattava kasvu.
Kaupallisten tavoitteiden ohella yhtiön edustajat osallistuvat myös Oopperajuhlien hallintoon valtuuston ja hallituksen jäseninä. Kiintymyksestä musiikkikulttuuriin haluttiin olla mukana luomassa ja turvaamassa maallemme arvokasta tapahtumaa. Osallistuminen oli erityisen tiivistä Oopperajuhlien taloudellisesti vaikeina vuosina 1990-luvulla, jolloin ryhdyttiin muun muassa systemaattisesti rakentamaan yritysyhteistyötä.
Savonlinnassa yritysponsoroinnin keskeisiä elementtejä on tuotteistaminen. Kumppaneille räätälöidään yhtiöiden tavoitteista ja tarpeista lähteviä kokonaisuuksia. Niihin kuuluu varsin usein myös Savonlinnalle tyypillinen luonteva kanssakäyminen juhlien taiteilijoiden kanssa.
Eikä pidä unohtaa, että huipputason oopperaelämysten kaupanpäällisiksi kumppanit ja heidän kotimaiset ja ulkomaiset vieraansa saavat vielä keskiaikaisen linnan ja Euroopan hienoimman järvialueen. Tämä kokonaisuus on monesti luonut tuhansille, etenkin kaukomaista saapuneille vieraille pysyvän, myönteisen ensivaikutelman aiemmin etäisestä ja tuntemattomasta maasta.
Stora Enson suomalainen ”partneriyhtiö”, Enso täyttäisi tänä vuonna 140 vuotta. Savonlinnan Oopperajuhlien tulevan vuosisadan menestykseen pätee Enson perustajan, sahamies Hans Gutzeitin liikeperiaate - priimalaadulla pärjää aina. Huippulaatu takaa jatkuvan menestyksen myös Olavinlinnan lavalla.
Näin kirjoitti oopperajuhlien vilskeistä Savonlinnan katukuvassa Uuden Suomettaren pakinoitsija vuonna 1912. Samanlainen kuhina oli myöhemmin päivällä Kyrönsalmessa vieraiden siirtyessä Olavinlinnaan juhlapaikalle. Täältä alkoi juhlien ja yhtiön välinen vuosisatainen yhteistyö.
W. Gutzeit & Co oli edellisenä vuonna perustanut Savonlinnan Laitaatsiltaan tukikohdan, josta johdettiin yhtiön puunhankintaa Saimaan alueella ja Venäjän Karjalassa. Laitaatsilta oli erityisesti Saimaan tukinuittojen tervahöyryarmadan kotisatama. Talvella telakalla veistettiin puhdetöinä puuveneitä, ja jos vain keskikesän kiireisiltä uitoilta ehtivät, Kutsetin miehet soutivat viraapelina muiden mukana juhlavieraita vuolaan virran yli Olavinlinnaan.
Jo ensimmäisestä kesästä lähtien osallistuttiin innolla myös juhlien järjestelytalkoisiin - johtajia myöten - kuten venäläinen musiikinarvostelija Vladimir Cederbaum lehdessään kirjoitti: ”Monet henkilöt, joilla on huomattava yhteiskunnallinen asema, kuten esim. tullinhoitaja, lyseon uusien kielten opettaja, pursiseuran kommodori ja konepajan johtaja (!), eivät katsoneet arvolleen sopimattomaksi ripustaa uutterasti lippuja ja köynnöksiä, pystyttää pylväitä jne”.
Muutaman vuosikymmenen ajan Laitaatsillan historialliset varastorakennukset olivat myös oopperoiden kulissien ja muun rekvisiitan turvallinen talvehtimispaikka. Sinne seilasivat juhlien päätyttyä niin Dalandin kuin hollantilaisenkin purret, ”Taikahuilun” puut , ”Aidan” sotisovat ja ”Macbethin” kruunuesirippu.
Neljännesvuosisadan mittaiseksi venyneen yritysyhteistyön ensimmäinen sopimus solmittiin 1980-luvun puolivälissä. Idea syttyi tyypillisen Savonlinnan-päivän päätteeksi Oopperajuhlien valtuuston puheenjohtajan Eero Rantalan ja Enson vuorineuvoksen Pentti Salmen kesken; päiväristeily Saimaalla, illalla oopperaelämys Olavinlinnassa jälkimietteet ja kättä päälle auringon laskiessa Kasinon terassilla.
Alussa oli kuoro. Enson ”oma” kuoro. Yhteistyösopimuksen ydin oli panostaminen oopperajuhlakuoron valmentamiseen. Jälleen kerran keskeiseen rooliin tuli Laitaatsilta, sillä telakalla varusteltiin vanha Saimaan linjahinaaja ”ms Sölve” kuoron vapaa-ajanviettoa ja juhlien lehdistöristeilyjä varten. Vaikka tukea ei sopimuksia uudistettaessa enää suunnattukaan kuorolle, suhtaudumme edelleen sen hienoihin esityksiin hieman ”omistavasti”.
Sponsoroinnin tavoitteena on aina molempien osapuolten siitä saama hyöty. Neljännesvuosisadan kestänyt yhteistyö on kuitenkin sangen harvinaista. Enson - sittemmin Stora Enson - ja Oopperajuhlien kumppanuuden perustana olivat niiden yhteiset arvot: tekemisen laadukkuus, jatkuva kehittäminen, kansainvälistyminen ja kannattava kasvu.
Kaupallisten tavoitteiden ohella yhtiön edustajat osallistuvat myös Oopperajuhlien hallintoon valtuuston ja hallituksen jäseninä. Kiintymyksestä musiikkikulttuuriin haluttiin olla mukana luomassa ja turvaamassa maallemme arvokasta tapahtumaa. Osallistuminen oli erityisen tiivistä Oopperajuhlien taloudellisesti vaikeina vuosina 1990-luvulla, jolloin ryhdyttiin muun muassa systemaattisesti rakentamaan yritysyhteistyötä.
Savonlinnassa yritysponsoroinnin keskeisiä elementtejä on tuotteistaminen. Kumppaneille räätälöidään yhtiöiden tavoitteista ja tarpeista lähteviä kokonaisuuksia. Niihin kuuluu varsin usein myös Savonlinnalle tyypillinen luonteva kanssakäyminen juhlien taiteilijoiden kanssa.
Eikä pidä unohtaa, että huipputason oopperaelämysten kaupanpäällisiksi kumppanit ja heidän kotimaiset ja ulkomaiset vieraansa saavat vielä keskiaikaisen linnan ja Euroopan hienoimman järvialueen. Tämä kokonaisuus on monesti luonut tuhansille, etenkin kaukomaista saapuneille vieraille pysyvän, myönteisen ensivaikutelman aiemmin etäisestä ja tuntemattomasta maasta.
Stora Enson suomalainen ”partneriyhtiö”, Enso täyttäisi tänä vuonna 140 vuotta. Savonlinnan Oopperajuhlien tulevan vuosisadan menestykseen pätee Enson perustajan, sahamies Hans Gutzeitin liikeperiaate - priimalaadulla pärjää aina. Huippulaatu takaa jatkuvan menestyksen myös Olavinlinnan lavalla.
Rexin tarina (Aki Virolainen)
Matkalla....
Heinäkuu 1983. Aurinkoinen aamu sarastaa, linja Ruposen bussi tempaa raihnaisen matkustajan kyytiin Savonlinnan Hernemäen nesteen kohdilta.
Istahdan bussiin, Juvan verotoimistossa odottaa nippu yrittäjien veroilmoituksia.
En tiedä, itkeäkö vai nauraa. Hammasharja pistää povarissa. Liekö henkistä kipua?
Illalla on päättynyt ikimuistoinen Taikahuilun ensi-ilta. Kallio-orja on vapaa matkustamaan kohti Juvan emä- pitäjää. Jokin kaihertaa mieltä. Onko hyppy liian pitkä? Illan juhlinta ja yön kaunis kuningatar ovat liian pinnalla, jotta pystyisin keskittymään veroilmoituksiin....
Havahdun, kun bussi pysähtyy Juvan linja-autoasemalle. Kesä on kauneimmillaan ja opinnot Tampereella odottavat kauppiksessa. 100-päinen orkka soittaa päässäni vielä yön kuningattaren aariaa. Olen heräämässä, kuin Papageno unelmistaan...
”Ihminen, etkö Sinä toivo mitään muuta”, vai miten se oli?
Veroilmoitukset tuli kahlattua läpi viimeisen kerran sinä kesänä. Seuraavina kesinä selailin aivan toisenlaisia ilmoituksia: tarpeistolistoja, näyttämömestarin näyttämökuvia ym. oopperaan liittyvää...
Olin matkalla…
Ihokarvani nousivat pystyyn, kun Andras Mikon ohjaaman Aida-oopperan herkkä kohtaus, Aidan ja Radames´in duetto, helähti Olavinlinnan yössä. Tuntui kuin näyttämömestarin jalat eivät koskettaneet maata.
Olin matkalla…
Heräsin varsin konkreettisesi omasta unestani jokunen kesä myöhemmin, kun Romeon ja Julian kenraaliharjoitusten ensimmäisen puoliajan aikoihin ohjaaja Lazlo Seregi huutaa kurkkusuorana näyttämömestaria ” Aakiii!! Pergelee”, unkarilaisella painotuksella,
MERRGGIII! Savonlinnan oopperajuhlien huippuluokan tekniset osaajat saavat kuulla kunniansa, kun Romeon ja Julian vuode ei ole merkeissään.
Olin matkalla... kohti linnan takapihaa... kulttuurin varjopuolia.
Vuodet kuluivat ja opinnot siirtyivät kohti Jyväskylää. Mattilanniemen taloustieteen laitoksessa talvet kuluivat kansantaloustieteen ja yritystaloustieteen parissa ja kesät Olavinlinnassa. Ooppera oli nielaissut reissumiehen. ja jokaikinen kesä opintojen välillä tuli vietettyä Savonlinnassa, synnyin kaupungissa. Kaupunki oli avannut uudet ovet taloustietäjälle, open alulle...
Kansainvälisyys oli tullut reissupojan vaatteisiin varsin konkreettisesti. Kielitaito tai oikeammin todettuna taidottomuus oli myös saanut aivan uuden ulottuvuuden. Minä, reissupoika, puhuin saksaa pakon sanelemana, ruotsiakin jokusen sanan Tukholman oopperavierailun yhteydessä sekä jokusen lauseen tangero englantia Japanin, Tsekin ym. vierailujen yhteydesä. Korvissa soi Savonlinnan lyskän englannin opettajan komennus: ”Say alaut Virolainen”. Näillä oli pärjättävä.
Olin matkalla...
Sanat löytyivät ja myös yhteinen sävel niin tekniikan poikain, ohjaajien ja lavastajienkin sekä kuoron että orkesterin kanssa. Maailma oli avannut ovensa...
Olin matkalla kohti Sulkavan lukiota heinäkuussa 1999. Rehtorin pesti oli alkamassa. Monet opit ja kokemukset rikkaampana kuin 1983 Ruposen bussissa. Tänä keväänä olimme matkalla kohti Brysseliä yrittäjyyslukion opiskelijoiden kanssa.
Matka jatkuu...
Hyvää matkaa Teille hyvät oopperan ystävät, on suuri ilo matkustaa kanssanne!
Heinäkuu 1983. Aurinkoinen aamu sarastaa, linja Ruposen bussi tempaa raihnaisen matkustajan kyytiin Savonlinnan Hernemäen nesteen kohdilta.
Istahdan bussiin, Juvan verotoimistossa odottaa nippu yrittäjien veroilmoituksia.
En tiedä, itkeäkö vai nauraa. Hammasharja pistää povarissa. Liekö henkistä kipua?
Illalla on päättynyt ikimuistoinen Taikahuilun ensi-ilta. Kallio-orja on vapaa matkustamaan kohti Juvan emä- pitäjää. Jokin kaihertaa mieltä. Onko hyppy liian pitkä? Illan juhlinta ja yön kaunis kuningatar ovat liian pinnalla, jotta pystyisin keskittymään veroilmoituksiin....
Havahdun, kun bussi pysähtyy Juvan linja-autoasemalle. Kesä on kauneimmillaan ja opinnot Tampereella odottavat kauppiksessa. 100-päinen orkka soittaa päässäni vielä yön kuningattaren aariaa. Olen heräämässä, kuin Papageno unelmistaan...
”Ihminen, etkö Sinä toivo mitään muuta”, vai miten se oli?
Veroilmoitukset tuli kahlattua läpi viimeisen kerran sinä kesänä. Seuraavina kesinä selailin aivan toisenlaisia ilmoituksia: tarpeistolistoja, näyttämömestarin näyttämökuvia ym. oopperaan liittyvää...
Olin matkalla…
Ihokarvani nousivat pystyyn, kun Andras Mikon ohjaaman Aida-oopperan herkkä kohtaus, Aidan ja Radames´in duetto, helähti Olavinlinnan yössä. Tuntui kuin näyttämömestarin jalat eivät koskettaneet maata.
Olin matkalla…
Heräsin varsin konkreettisesi omasta unestani jokunen kesä myöhemmin, kun Romeon ja Julian kenraaliharjoitusten ensimmäisen puoliajan aikoihin ohjaaja Lazlo Seregi huutaa kurkkusuorana näyttämömestaria ” Aakiii!! Pergelee”, unkarilaisella painotuksella,
MERRGGIII! Savonlinnan oopperajuhlien huippuluokan tekniset osaajat saavat kuulla kunniansa, kun Romeon ja Julian vuode ei ole merkeissään.
Olin matkalla... kohti linnan takapihaa... kulttuurin varjopuolia.
Vuodet kuluivat ja opinnot siirtyivät kohti Jyväskylää. Mattilanniemen taloustieteen laitoksessa talvet kuluivat kansantaloustieteen ja yritystaloustieteen parissa ja kesät Olavinlinnassa. Ooppera oli nielaissut reissumiehen. ja jokaikinen kesä opintojen välillä tuli vietettyä Savonlinnassa, synnyin kaupungissa. Kaupunki oli avannut uudet ovet taloustietäjälle, open alulle...
Kansainvälisyys oli tullut reissupojan vaatteisiin varsin konkreettisesti. Kielitaito tai oikeammin todettuna taidottomuus oli myös saanut aivan uuden ulottuvuuden. Minä, reissupoika, puhuin saksaa pakon sanelemana, ruotsiakin jokusen sanan Tukholman oopperavierailun yhteydessä sekä jokusen lauseen tangero englantia Japanin, Tsekin ym. vierailujen yhteydesä. Korvissa soi Savonlinnan lyskän englannin opettajan komennus: ”Say alaut Virolainen”. Näillä oli pärjättävä.
Olin matkalla...
Sanat löytyivät ja myös yhteinen sävel niin tekniikan poikain, ohjaajien ja lavastajienkin sekä kuoron että orkesterin kanssa. Maailma oli avannut ovensa...
Olin matkalla kohti Sulkavan lukiota heinäkuussa 1999. Rehtorin pesti oli alkamassa. Monet opit ja kokemukset rikkaampana kuin 1983 Ruposen bussissa. Tänä keväänä olimme matkalla kohti Brysseliä yrittäjyyslukion opiskelijoiden kanssa.
Matka jatkuu...
Hyvää matkaa Teille hyvät oopperan ystävät, on suuri ilo matkustaa kanssanne!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)